Luomikyylän jorinat: Sepon tarina

Siitä on muutama vuosi, kun huomasin Sepon. Se oli pienen pieni pistemäinen luomi kainalossa. Jatkoin elämääni kiinnittämättä Seppoon sen kummemmin huomiota, ja tätä rataa kuluikin muutama vuosi, joiden aikana oli muitakin huolia kuin luomien kyylääminen.

Viime keväänä havahduin jälleen Sepon olemassaoloon. Laitoin tukkaa peilin edessä, ja huomasin että Seppo oli suurentunut lyhyessä ajassa todella paljon. Päätin vastedes pitää Seppoa hieman paremmin silmällä.

Loppukesästä, kaiketi, huomasin että Seppo-saatana oli kasvattanut itseensä myhkyrän. Huolestuskäyrä tärähti koviin lukemiin. Kainaloita sheivatessa piti ryhtyä kiertelemään Seppoa, jotta en repäise sitä auki. Siitä vasta helvetti alkaisi, solumuutokset ja kaikki. No, eihän tällä mun rempseällä elämäntyylillä siltä sheivausonnettomuudeltakaan vältytty. Siitä kiukustuneena Seppo kasvatti itseensä jo matalaksi ajellun kyhmyn tilalle ison ja matalan myhmyrän, sekä pienemmän vittumaisen härpäkkeen. Kirosin Seppoa, hittoako se mun kainaloon pesiytyi?

Talven aikana katselin Sepon kehitystä, huolehdin, kyyläsin ja murehdin. Tammikuussa sain aikaiseksi soittaa tk-ajan ja ruikutin Seppomurheeni hoitsulle. En halunnut antaa Sepolle mahdollisuutta kasvaa isoksi ja ilkeäksi, se olisi laitettava kuriin ajoissa. Toimenpideaika meni aivan törkysen pitkälle, kuumottelin, mitä herkästi kiukustuva Seppo ehtisi tässä välissä keksiä. Loppujen lopuksi hän vain paisui hivenen, ei reppana ehtinytkään vauhtiin.

Eilen 8.3. oli Sepon kohtalonpäivä. Ehdin viettää toimenpidehuoneessa huimat kymmenen minuuttia. Istuin sillä sänkyhökötyksellä ja katselin kuinka avuttomana Seppo köllötti apupöydällä. Sinne se jäi, Sepposeni, mähmäiseksi möykyksi toimenpidehuoneeseen. Varmaan näytti vielä junttia, kun kävelin pois.

Mikäli psyykkeesi kestää luokattoman huonoja juttuja ja ultimaattista häröilyä, minut löytää Snapchatista nimellä sneeeni 

En kehdannut kysyä, olisinko voinut ottaa Seposta kuvan. Se olisi saattanut olla liian outoa jopa tk-lääkärille. Ja Sepon kuva olisi kieltämättä voinut järkyttää herkimpiä.

Seposta jäi jäljelle ilkeästi kivistävä leikkaushaava, joka vaikeuttaa hetken aikaa normaalia elämää. Miten puetaan vaatteet reuhtomatta? Tai tiskataan? Siivotaan? Joudun odottamaan pari päivää suihkuun menoakin, perkele. Piti meinaa värjätä tää tukka ennen lauantain häppeninkejä, ja ainoa oikea päivä olis ollut tietenkin tänään. Selässä mulla on jäänyt tikeistä sellaset herkulliset repeämä/venymäjäljet, saa nähdä mitä näistä jää näkyviin.

Oli tällä jorinalla syykin. Juttelin lääkärin kanssa, ja hän totesi, että mulla on ihan yksinkertaisesti sellainen ihotyyppi, joka on altis luomenmuodostukseen. Tämä taas tarkoittaa, että auringonoton kanssa täytyy olla todella tarkkana ja aurinkorasvaa tarvitsee oikeasti lotrata (eikä vain kantaa tuubia laukussa, heh.). Luomekkuus tarkoittaa jatkuvaa tarkkailua - onko jokin luomista ärtynyt, kasvanut huomattavasti tai muuttanut väriään? Ulkonevien luomien kanssa täytyy olla erityisen tarkkana, jotta niitä ei esimerkiksi raapaise auki. Oman elämänsä luomikyylät voivat hyötyä mun suosikkivinkistä: ota kuvat esim. selästä, jotta voit verrata luomien kokoa vaikkapa vuoden takaiseen tilanteeseen. Kukaan järkevä ihminen ei muista miltä tuo tietty olkapään luomi näytti vuonna 2012, eikä mitään muistamisia tarvitse pahemmin kuumotella.

Muistakaa hyvät kanssaeläjät käyttää toisinaan hetki luomien tsekkaamiseen - muuten luomien pahanlaatuisia muutoksia ei välttämättä havaitse ajoissa. 

Luomet ovat aina olleet mulle se yököttävän ruma juttu minussa. Vihaan niistä jokaista tasapuolisesti, ja muutaman aion ihan esteettisistä syistä käydä poistattamassa. Jotenkin mun on kauhean vaikea hyväksyä, että niitä nyt sitten on, vaikka eihän sellaisella ole oikeasti mitään väliä. Joillain on pisamia, joillain on akne, joillain on lasit, enkä mä kiinnitä muissa ihmisissä sellasiin asioihin mitään huomiota.

Seppo, olit pieni ja vittumainen, ja vietit aivan liikaa aikaa kainalossani.

RIP Seppo